Suomi ja suomalais-ugrilaiset kansat: ohjelma on, politiikkaa ei

Kansainvälinen suomalais-ugrilainen liike on vuoteen 2026 mennessä menettänyt sekä foorumin että yhteisen kielen: maailmankongressi ei ole kokoontunut vuoden 2021 jälkeen, Suomen osallistuminen siihen on ollut keskeytettynä vuodesta 2022, ja liikkeen tehtävä, tavoitteet ja päämäärät ovat yhä jääneet sanoittamatta. Unkarin kanta käy vuosi vuodelta yhä epämääräisemmäksi ja ilmeettömämmäksi, mikä vain vaikeuttaa tilannetta. On epäselvää, miten kolme suomalais-ugrilaista valtiota suhtautuvat sukukansojen asemaan Venäjällä ja pitävätkö ne moraalisena velvollisuutenaan tukea niiden suomalais-ugrilaisten identiteettiä, jotka ovat jääneet kahden kesken Moskovan kanssa.

Kukin kolmesta valtiosta on kulkenut oman ja ainutlaatuisen tiensä yhteistyössä niiden suomalais-ugrilaisten kansojen kanssa, jotka eivät ole saaneet omaa valtiota. Ersäläisten liike pitää vuotta 2008 pisteenä, josta ei ole paluuta.

Hanti-Mansijskissa avattiin 28. kesäkuuta 2008 suomalais-ugrilaisten kansojen V maailmankongressi. Viron presidentti Toomas Hendrik Ilves sanoi puhujakorokkeelta, että hänen kansansa valitsi vapauden ja demokratian puolitoista vuosisataa sitten, ”kun valtiollisesta itsenäisyydestä eivät vielä uneksineet edes runoilijat”, kuten Kommersant välitti hänen sanansa, ja että monet suomalais-ugrilaiset kansat eivät ole vielä tehneet tätä valintaa.

Seuraavana päivänä samalta puhujakorokkeelta hänelle vastasi duuman kansainvälisten asioiden valiokunnan puheenjohtaja Konstantin Kosatšov: toisin kuin entisen Neuvostoliiton alueen uudet valtiot, Venäjä ei tarvitse mitään erityistä kansoja koskevaa politiikkaa. Viron valtuuskunta nousi ja poistui salista. Suomen ja Unkarin valtuuskunnat jäivät istumaan.

Ersäläisen kansan injazor (ersäläisten valitsema kansan johtaja) Boľajeń Śïreś ajoittaa käänteen juuri tähän vuoteen: vuodesta 2008 alkaen, hän kirjoittaa, Viro ja Suomi alkoivat valita kumppaneitaan Venäjän viranomaisten perustamien suomalais-ugrilaisten järjestöjen joukosta. Yhdeksänkymmentälukua hän muistelee toisin: ”Ei ollut instituutioita, ei ollut rahallista tukea, mutta oli elävää yhteistä työtä.”

Hanti-Mansijskin päivästä on kulunut kahdeksantoista vuotta. Venäjällä asuva Atäń Ezemin (ersäläisten vanhimpien neuvosto) jäsen – hänen nimeään emme kerro – kuvaa Helsingin, Tallinnan ja Budapestin suhtautumista ersäläisiin ja muihin suomalais-ugrilaisiin näin: ”Jo pelkän olemassaolomme – sen, että olemme yhä olemassa, säilytämme kielemme, taistelemme oikeuksistamme ja kieltäydymme muuttumasta venäläisiksi – Suomi, Viro ja Unkari kokevat moitteeksi. He unohtaisivat meidät mielellään, mutta me emme pidä kiirettä kadota, vaan muistutamme, että mekin olemme suomalais-ugrilaisia ja tarvitsemme apua.”

Elokuun lopussa Erźań Mastorin toimitus kysyi suomalaisilta virkamiehiltä, yhteiskunnallisilta vaikuttajilta ja tutkijoilta, pitääkö Suomi sukukansoja politiikkansa asiana. Kolmen viikon aikana vastasivat ministeriö, yksityinen säätiö ja kaksi yhdistystä. Järjestö, jolle Suomen ohjelman toteuttaminen on annettu, ei vastannut yhteydenottoihimme.

Eivätkö ersäläiset ole enää sukukansa?

Sukukansoille Suomi on antanut rahaa 1990-luvun puolivälistä lähtien. Opetus- ja kulttuuriministeriö rahoittaa ohjelmaa: koulutusyhteistyön avustushaku, asiantuntijavaihto, tiede- ja kulttuurihankkeet. Käytännön toteutus on annettu ei-valtiolliselle M. A. Castrénin seuralle.

Toimitus pyysi Suomen opetus- ja kulttuuriministeriötä selittämään, pitääkö Helsinki sukukansojen tukemista valtion politiikan omana linjanaan.

Ministeriön kansainvälisten asiain sihteeristön erityisasiantuntija Niklas Nikanorov välitti kulttuuri- ja taidepolitiikan osaston vastauksen: yksi kansainvälisen kulttuuriyhteistyön ohjelman painopisteistä ”on ensisijaisesti tarkoitettu tukemaan suomalais-ugrilaista kansainvälistä kulttuuriyhteistyötä Viron kanssa”. Kaikki yhteistyö ja yhteydet Venäjän kanssa keskeytettiin vuonna 2022 ”Suomen ja EU:n linjausten mukaisesti”, ministeriö vastasi, ja itse ohjelmasta on muutettu ”sekä nimi että sisältö”.

Kuinka paljon rahaa ohjelma sitten sai vuonna 2021 ja vuonna 2026, ja mihin avustukset menevät vuoden 2022 jälkeen? Onko se kymmenen vuoden aikana rahoittanut ainuttakaan ersäläistä hanketta? Voiko ohjelma nykyään tukea Venäjän suomalais-ugrilaisten kansojen hankkeita, joita toteutetaan Venäjän ulkopuolella: diasporan tai maanpakolaisjärjestöjen voimin? Onko Suomi Viron tavoin valmis keskustelemaan ersäläisten edustuksellisten instituutioiden kanssa?

Näihin kysymyksiin ministeriössä ei vastattu, vaan meitä neuvottiin kääntymään M. A. Castrénin seuran puoleen, ”järjestön, jolle kyseisen yhteistyön käytännön toteutus on siirretty”. ”Valitettavasti minulla ei ole aiheesta jaettavana mitään tarkempaa”, Nikanorov lisäsi.

Mikä ohjelma tämä on

M. A. Castrénin seura perustettiin Helsingissä 22. tammikuuta 1990. Vuosina 1994–2012 se koordinoi ministeriön rahoittamaa sukukansaohjelmaa: koulutusyhteistyötä, asiantuntijavaihtoa sekä tiede- ja kulttuurihankkeita. Vuodesta 2013 hakua on hoitanut ministeriö itse, ja vuodesta 2018 seura on jälleen jakanut hankeavustuksia suomalaisille järjestöille. Seura ei ole valtiollinen, ja se jakaa avustuksia.

Vuonna 2023 haku nimettiin uudelleen. Aiemmin sen nimessä puhuttiin yleisavustuksista ulkosuomalaisten kulttuurityöhön tai suomalais-ugrilaiseen kulttuuriyhteistyöhön Venäjän kanssa – tällä nimellä ministeriön sivu löytyy hakukoneista yhä. Nykyään samalla sivulla on Venäjän sijaan sana ”kansainvälinen”. Juuri tätä kysyimme ministeriöltä, ja vastaus oli: muutettu on ”sekä nimi että sisältö”. Suomalais-ugrilainen linja jakaa nyt rivin ulkosuomalaisten kulttuurityön kanssa.

M. A. Castrénin seuran toiminnanjohtajalle Marja Lappalaiselle kirjoitimme 29. elokuuta, samana päivänä kuin ministeriölle: kysyimme, mihin avustukset menevät vuoden 2022 jälkeen ja onko hakijoiden joukossa ollut ersäläisiä. Muistutimme asiasta 12. syyskuuta. Vastausta ei ole tullut 18. syyskuuta mennessä.

Tallinnan kunnianhimo

Viro ei aloittanut rahasta. Tallinnassa avattiin 30. toukokuuta 1991 uudelleen Fenno-Ugria, seura, jonka neuvostovalta oli sulkenut elokuussa 1940. Joulukuussa 1992 Syktyvkarissa kokoontui suomalais-ugrilaisten kansojen I maailmankongressi, ja se pidettiin, injazor muistelee, virolaisten aktiivisella myötävaikutuksella. Rahaa tuli vuonna 1998: Viro käynnisti sukukansaohjelman – Suomen ohjelman mallin mukaan ja saman Fenno-Ugrian aloitteesta. Vuonna 2004 kongressia isännöi jo Tallinna, ja neljä vuotta myöhemmin Hanti-Mansijskissa puhujakorokkeelta puhui Ilves.

Voimassa oleva ohjelma, järjestyksessään viides, kattaa vuodet 2021–2027 ja juontaa juurensa noihin vuosiin. Se tukee kansoja, joilla on oma kieli ja kulttuuri mutta ei omaa valtiollisuutta, ja ersäläiset mainitaan tässä luettelossa suoraan. Sen avustusten joukossa on myös ersäläisiä hankkeita: 13 650 euroa Viron kirjallisuusmuseolle ersäläisen kansanperinneaineiston systematisointiin ja julkaisemiseen vuonna 2022. Saman verran työn toiselle vuodelle vuonna 2023. Vuonna 2024 hanke ”Ersa pärlid”, joka oli omistettu Viron arkistojen ersäläisten aineistojen tutkimiselle, sai 16 000 euroa.

Wienin yliopiston fennougristiikan professorilta Johanna Laaksolta kysyimme, mitä kolme sukulaisvaltiota ja tiede itse ovat nykyään velkaa valtiottomille kansoille. Professori katsoo, että tiedon ylläpitäminen suomalais-ugrilaisesta kielikunnasta ja sen tutkiminen on kaikkien kolmen maan velvollisuus, mutta ”Viro, enemmän kuin Suomi ja paljon enemmän kuin Unkari, on todella ottanut tämän vastuun kantaakseen”.

Injazor hyväksyy tämän järjestyksen mutta katsoo sen kuuluvan menneisyyteen. ”Todellisuudessa kaikki nämä kolme maata seisovat tänään samalla paikalla”, Boľajeń Śïreś selittää.

Virokaan ei ole tässä esikuva. Kirjoitimme heinäkuussa jutussa ”Mukavat edustajat”, miten Tallinna harjoitti kahden vuosikymmenen ajan suomalais-ugrilaista politiikkaansa välittäjien kautta, jotka sopivat sekä sille että Moskovalle, eivätkä riippumattomat ersäläiset valtuuskunnat koskaan päässeet maailmankongresseihin. Kansan mainitseminen nimeltä asiakirjassa ja keskusteleminen niiden kanssa, jotka tämä kansa on valinnut, ovat eri asioita. Lisäksi tämäkin ohjelma elää viimeisiä aikojaan: kesäkuussa 2026 ohjelmaa hoitavan virolaisen Fenno-Ugrian vuosikokous tuomitsi opetus- ja tiedeministeriön suunnitelman lopettaa se.

Kuka vastaa valtion sijaan

Suomen opetus- ja kulttuuriministeriöltä emme koskaan saaneet vastausta kysymykseen, onko se kymmenen vuoden aikana rahoittanut ainuttakaan ersäläistä hanketta. Konkreettisia lukuja kertoi Koneen Säätiön tiede- ja taiderahoituksen johtaja Kalle Korhonen. Hän vastasi kirjeeseemme vuorokaudessa: säätiön vuosina 2012–2016 toteuttaman kieliohjelman aikana jaettiin 19,7 miljoonaa euroa.

Ohjelma ei koskenut vain suomen ja viron kieltä; osa rahoista meni Venäjän suomalais-ugrilaisten kansojen kielille, mutta tarkkaa osuutta säätiö ei ryhdy erittelemään. Ohjelman päätyttyä tuki ei loppunut: Venäjällä puhuttaville kielille säätiö on myöntänyt avustuksia vuodesta 2020. Ersä oli, kuten Korhonen kirjoittaa, ”yksi lukuisista” tuetuista kielistä; ersäläisiä hankkeita koskevia hakemuksia otetaan vastaan nytkin.

Korhonen kiinnittää huomiota siihen, että säätiössä ei puhuta sukukansoista vaan sukukielistä. ”Jokaisen sivistyneen valtion pitäisi tukea kielellisiä ja kulttuurisia vähemmistöjään… Silti yksityisten rahoittajien on toisinaan puututtava asiaan”, hän kirjoittaa.

Mutta rahan siirtäminen Venäjälle on nyt käytännössä mahdotonta: siirroille on rajoituksia, ja vastaanottajaa uhkaa se, että Venäjän viranomaiset leimaavat hänet niin sanotuksi ”ulkomaiseksi agentiksi”. Suomalais-ugrilaisille aktivisteille tai tutkijoille Venäjällä nämä rahat eivät päädy.

Raha ei ole ainoa, mitä Suomi voi tarjota. Vapaaehtoinen yhdistys Sukukansojen ystävät on toiminut kaksikymmentäseitsemän vuotta. Sen tehtävä on hallituksen puheenjohtajan Aleksi Palokankaan mukaan yksinkertainen: kertoa suomalaisille suomalais-ugrilaisista kansoista. ”On loogista, että jos suomalaiset eivät tiedä tällaisten kansojen olemassaolosta, niille on mahdotonta osoittaa tukea”, Palokangas väittää.

Yhdistyksen työ on arkista ja suuntautuu Suomeen: luentoja sukukansoista kouluissa, etymologien paneeli Tieteiden yössä, jossa kielitieteilijät vastaavat yleisön kysymyksiin sanojen alkuperästä, võron kielen kurssi yhdessä aktivistien kanssa, erillinen hanke hantien ja mansien kanssa, kangasmerkit ja rintamerkit kielten tueksi.

Lokakuun kolmantena lauantaina yhdistys järjestää toista vuotta peräkkäin yhden Suomen suurimmista sukukansapäivän juhlista, ja 20. syyskuuta se järjestää kuolleiden kielten muistopäivän – kynttiläkulkueet Helsingissä, Jyväskylässä, Turussa ja Keuruulla.

Säännöissä on valistustyön rinnalla toinen tehtävä: luoda yhteyksiä näiden kansojen itsensä välille. Siksi yhdistys haluaa jäsenikseen myös ersäläisiä ja mareja, jotta suomalaiset näkisivät heissä sukulaisiaan ja ersäläiset ja marit tuntisivat, että heidän kielensä ja kulttuurinsa kiinnostavat jotakuta.

Tästä myös strategia: hankkia jäseniä saadakseen painoarvoa. ”Tavoitteemme on saavuttaa sellainen joukkovoima ja luoda sellaiset verkostot Suomessa ja ulkomailla, että sanamme sukukansojen puolesta tulevat kuulluiksi”, Palokangas kirjoittaa. Lopullisen tavoitteen hän nimeää suoraan: vaikuttaa suomalaiseen yhteiskuntaan ja jopa ulkopolitiikkaan, jotta suomalais-ugrilainen yhteistyö olisi näkyvämpää ja merkittävämpää kuin nykyään. Kaikista suomalaisista, joiden kanssa toimitus pääsi keskustelemaan, vain hän asettaa itselleen tällaisen tehtävän.

Sukukansojen ystävien kunnianhimoisiin tavoitteisiin nähden resurssit ovat vaatimattomat. Tarkkoja lukuja yhdistys ei kerro: vuoden 2021 lopussa siinä oli alle viisikymmentä henkeä, nyt Palokankaan mukaan joitakin satoja, ja realistinen tavoite on noin kolmesataa kuluvan vuoden loppuun mennessä. Kasvu ajoittui vuoteen 2022 ja erityisesti vuoteen 2023, ja sitä vetivät puheenjohtajan mukaan Alkukoti-lehti ja uusien jäsenten rekrytointi. Venäjän suomalais-ugrilaisten kansojen emigrantteja jäsenissä on toistaiseksi vain muutamia.

Alkukoti ilmestyy kerran vuodessa, tänä vuonna sitä painettiin 350 kappaletta. Pohtiessaan mahdollisuuksia vaikuttaa Suomen sukukansapolitiikkaan Palokangas selittää, että suoran kysymyksen esittäminen koko eduskunnalle on Suomessa hyvin vaikeaa, vaikka yhdistys on viime aikoina luonut yhteyksiä yksittäisiin kansanedustajiin.

Ersäläisille Sukukansojen ystävät tarjoaa kaksi yhteistyön suuntaa. Ensimmäinen on lehti: vuoden 2023 numerossa julkaistiin Arpad Valdažin teksti ersäläisen kulttuurin tilasta ja tulevaisuudesta, ja vuoden 2025 numerossa ilmestyi artikkeli Vapaiden kansakuntien liigan kongressista. Palokangas kutsuu ersäläisiä kirjoittajia yhteistyöhön.

Toinen suunta on kilpailu ”Suomalais-ugrilaisen maailman kulttuuripääkaupunki”, jota yhdistys toteuttaa yhdessä virolaisen URALIC Centre for Indigenous Peoples -keskuksen kanssa. Keskusta johtaa Oliver Loode. Kilpailu täyttää pian viisitoista vuotta. Vuonna 2021 tittelistä kilpaili ersäläinen kylä Podlesnaja Tavla, ja vuonna 2025 Narvan kilpailijana oli ukrainalainen Nižyn, jossa paikallisen pedagogisen yliopiston yhteyteen perustettiin Anatoli Rjabovin nimeä kantava fennougristiikan keskus.

Kysymykseen, mitä Suomesta käsin voidaan tehdä Venäjän sukukansojen hyväksi, Palokangas vastasi lohtua tarjoamatta: ”Näyttää siltä, että Suomesta käsin ei ehkä voida tehdä paljoakaan Venäjän koulutus- ja kielipolitiikan muuttamiseksi.” Hän toivoo tavoittavansa Venäjän suomalais-ugrilaiset epävirallisia teitä pitkin, mutta mahdollisuudet näyttävät hänen mukaansa nyt heikoilta. Yhdistys on avoin ideoille, kunhan niihin ei sisälly myönnytyksiä Venäjän valtion repressiiviselle ja aggressiiviselle politiikalle.

Näin liityt Sukukansojen ystäviin - henkilöjäsenyys – 15 euroa, voimassa kalenterivuoden loppuun; - alennettu jäsenmaksu 10 euroa – opiskelijat (paitsi väitöskirjatutkijat), työttömät, eläkeläiset, varusmies- tai siviilipalvelusta suorittavat; - ainaisjäsenyys – 100 euroa; - Alkukoti-lehti lähetetään jäsenille maksutta; - liittyä voi myös ulkomailla asuessaan, mutta ei Venäjältä: Palokankaan mukaan rahansiirrot Venäjän ja Suomen välillä eivät tällä hetkellä toimi. Liittymisohjeet ja maksutiedot ovat yhdistyksen sivulla.

Sukukansojen ystäville Venäjän suomalais-ugrilaiset ovat valistustyön aihe: on kerrottava suomalaisille niistä, jotka ovat kaukana. Suomen karjalaisille kyse on omasta suvusta, ja tuo suku asuu Venäjällä: suurin osa karjalaisista, suomalaisia lähimmästä itämerensuomalaisesta kansasta, jäi rajan toiselle puolelle.

Karjalan Liitto perustettiin 20. huhtikuuta 1940, kun yli neljäsataatuhatta ihmistä lähti Neuvostoliitolle luovutetusta Karjalasta. Nykyään liitossa on viisitoista tuhatta jäsentä ja noin kolmesataa yhdistystä, ja joka vuosi jäseniä tulee lisää lähes tuhat. Vuonna 2026 liiton yleiskokous poisti säännöistä lopullisesti maininnan Karjalan palauttamisesta: aiemmin niissä luki, että liitto on valmis toimimaan asiantuntijana mahdollisissa palautusneuvotteluissa. Nyt se on, kuten liiton puheenjohtaja professori Martti Talja kirjoittaa, ”puhtaasti kulttuurijärjestö”, joka vaalii karjalaisen kulttuurin perinteitä.

Kiista Karjalan palauttamisesta milloin hiljeni, milloin leimahti uudelleen: karjalaiset pitivät Moskovan rauhan rajoja epäoikeudenmukaisina. Venäjän puolelta ei kuitenkaan löytynyt keskustelukumppania. Venäjä ei halunnut keskustella asiasta, aihetta ei nostettu esiin kahteenkymmeneen vuoteen, ja sota Ukrainassa katkaisi myös yhteyslinjan. Jäljelle jäi työ kielen parissa. Karjalaa puhuu Suomessa vielä noin kymmenentuhatta ihmistä; sanakirjat ja kieliopit on laadittu kaikille kolmelle murteelle, osin yhdessä Petroskoin yliopiston kanssa, ja Kotimaisten kielten keskuksessa toimii karjalan kielen lautakunta, joka ajaa karjalalle virallisen vähemmistökielen asemaa.

Liiton keskustelu valtion kanssa sujuu helposti. Sen johdossa on lähes aina ollut suurimpien puolueiden kansanedustajia, ja liitto on kirjoittanut kirjeitä ja käynyt maan ylimmän poliittisen johdon luona, kun se on katsonut karjalaisia kohdeltavan epäoikeudenmukaisesti. Venäjän sukukansoilla tällaista pääsyä ei ole, eikä sitä ole keneltä pyytää. Suomen osallistuminen suomalais-ugrilaisten kansojen kansainväliseen yhteistyöelimeen on ollut keskeytettynä vuodesta 2022. Ja silti Talja kirjoittaa: ”Karjalan Liitto on kiinnostunut kehittämään suhteita Venäjällä asuviin suomalais-ugrilaisiin sukukansoihimme.”

Kirjoitimme 29. elokuuta Riho Grünthalille ja Janne Saarikivelle, kahdelle Suomessa tästä aiheesta eniten siteeratulle äänelle; 12. syyskuuta muistutimme kumpaakin. Yhdistyksen kautta välitimme kysymykset Alkukodin päätoimittajalle Esa-Jussi Salmiselle. Vastauksia emme kuitenkaan saaneet.

Mitä liike pyytää

”Ersäläiset eivät tänään tarvitse vain eivätkä ensisijaisesti avustusohjelmia vaan Viron ja Suomen meitä koskevan valtiollisen politiikan muutosta”, Boľajeń Śïreś selittää kansallisen liikkeen kantaa. Suomalaisten ja virolaisten haasteita ovat globalisaatio, ympäristö ja syntyvyys. Ersäläisten haaste on poliittinen: ”Valtio näkee uhan jo kansakuntiemme, kieliemme ja kansallisten identiteettiemme olemassaolossa.” Moskovan jättämää kehystä hän kuvaa näin: ”Kansanlauluja saa laulaa, kansallispuvuissa saa tanssia, mutta omista oikeuksistaan ei saa puhua.”

Injazor sanoo suoraan, että yksi kansallisen liikkeen tehtävistä on liittolaisten hankkiminen: ”Juuri tässä tarvitsemme suomalaisten ja virolaisten apua.” Heillä on se, mitä ersäläisillä ei ole – valtio. Ja he voivat siirtää keskustelun ersäläisistä ”folkloren tasolta kansainvälisen oikeuden tasolle”. Kolmen pääkaupungin nykyistä suhtautumista Venäjän suomalais-ugrilaisiin kansoihin Boľajeń Śïreś kuvaa kovin sanoin: ”Meitä katsotaan kuin museon vitriinin läpi.”

Injazor on joutunut maanpakoon. Huhtikuussa 2025 Venäjän viranomaiset lisäsivät hänet Rosfinmonitoringin ”terroristien ja ekstremistien” luetteloon.

Kysymys Suomelle

Suomella on ohjelma mutta ei politiikkaa. Kysyimme, pitääkö Helsinki sukukansojen tukemista valtion politiikan linjana, ja saimme vastauksen avustushaun sisäisestä painopisteestä. Kysymyksen kansoista, joilla ei ole omaa valtiota, ministeriö siirsi M. A. Castrénin seuralle, joka jakaa avustuksia kieli- ja kulttuuriaiheisiin.

Avustushakua voi pyörittää vuosikymmeniä ottamatta kertaakaan poliittista kantaa: hakemus, raportti, seuraava hakemus.

Avustukset ovat väline, eivät politiikkaa.

Helsingistä, Tallinnasta ja Budapestista katsottuna ongelma näyttää kulttuuriselta, ja sitä hoidetaan kulttuurilla: festivaaleilla, sanakirjoilla, kilpailuilla. Tämä on todellista työtä, ja sitä on tehty myös ersäläisellä aineistolla. Tämän työn rajan nimesi osuvimmin Johanna Laakso: tiedeyhteisön on annettava jokaiselle kieliyhteisölle tietoa ja nöyryyttä ja sitten astuttava sivuun ja annettava ihmisten päättää itse. Sivuun astuminen ei ole vaikeaa. Kysymys on siitä, kuka sillä välin puhuu Venäjän kanssa, joka injazorin mukaan ei aio astua minnekään sivuun vaan näkee uhan jo ersäläisten, komien, marien ja muiden kansojen olemassaolossa.

Ersäläisten liike näkee saman ongelman poliittisena ja kehottaa ratkaisemaan sen poliittisin keinoin. Injazor ei pyydä avustuksia vaan selkeän ja yksiselitteisen valtiollisen sukukansapolitiikan muotoilemista.

Miltä tällainen Suomen politiikka voisi näyttää? Antaa poliittinen ja oikeudellinen arvio Venäjän alkuperäiskansojen, muun muassa suomalais-ugrilaisten, asemasta. Tunnustaa de facto kansalliset liikkeet Venäjää koskevan poliittisen vuoropuhelun osapuoliksi kaikissa kansallisia tasavaltoja ja alkuperäiskansoja koskevissa kysymyksissä.

Tukea institutionaalisesti kansallisia liikkeitä, jotka toimivat nykyään maanpaossa: myöntää niiden jäsenille poliittista turvapaikkaa; ottaa nämä liikkeet mukaan Venäjä-politiikan konsultaatioihin – pakoteluettelot, seuranta ja reagointi Kremlin toimiin kansallisia aktivisteja vastaan Venäjän sisällä; tukea konkreettisia hankkeita – riippumattomia alkuperäiskansojen kielillä toimivia medioita sekä maanpakolaisjärjestöjä, jotka ovat riippumattomia sekä venäläisestä diasporasta että Venäjän opposition rakenteista. Työkenttä on valtava, ja se vaatii Suomen valtion päätöstä.

Ersäläisten kansallinen liike ei odota lupia Suomelta, Virolta ja Unkarilta. Se on rakentanut kansallisten edustuselinten järjestelmän, kestänyt rikosoikeudellisen vainon, jonka käynnistämisestä FSB ilmoitti lokakuussa 2023, elvyttänyt vuodesta 1994 ilmestyvän riippumattoman Erźań Mastor -julkaisun toiminnan ja kutsunut vuonna 2022 koolle kansallisen kongressin maanpaossa. ”Mutta kukaan tästä kolmikosta ei huomaa tätä”, injazor tiivistää. Jäljelle jäi yksi kysymys, johon toimitus ei saanut vastausta. Eikö Suomi huomaa vai eikö se halua huomata?